Juhani Similä muistelee

Muistan kun ensi kerran aavistin isäni olevan jotenkin erikoinen hahmo. Elettiin vuotta 1953, Seura-lehti toi kameransa ja toimittajansa kotiimme Kallioon. Minä, vajaa kolmevuotias taapero, pääsin kuvaan isän ja ihmeellisen soittokoneen kanssa. Niitä roikkui olohuoneen seinillä useampi kappale. Piippukokoelmalle oli oma paikkansa kaapin päällä, samoin sikareilla. Isä ei ollut 50-luvulla oikeastaan koskaan kotona, vaan aina jossain esiintymässä. Jouluaatto vuonna 1955 on jäänyt mieleeni pelkästään siksi, että silloin hän sattui olemaan kotona.

Yleensä isä oli aina matkoilla. Äiti luki minulle hänen kirjeitään eri puolilta Suomea. Kesällä 1956 tuli pitkä, meille molemmille osoitettu kirje Ruotsista. Isä oli jäänyt sinne koko kesäksi soittelemaan kannelta, näyttelemään ja laulamaan.  Hän esitti Jonas-nimistä laulajaa Johannes Linnankosken romaaniin ’Laulu tulipunaisesta kukasta’ perustuvassa värifilmatisoinnissa. Sävelsipä Aapo elokuvaan yhden laulunkin. Se oli kannattavaa puuhaa. Ruotsin filmiteollisuus maksoi hyvät päivärahat ja palkkiot.


Taiteilija Aapo Similä ja hänen poikansa Juhani Similä kotona Helsingissä, Sturenkatu 13, vuonna 1953.

Kesällä 1957 matkustin äitini Aunen ja isäni Aapon kanssa ensin lautalla Tukholmaan ja sieltä junalla eteläisen Ruotsin halki Kööpenhaminaan. Jäin äidin kanssa hotelliin Tanskassa, josta Aapo jatkoi edelleen junalla esiintymään Belgian ja Hollannin televisioon. Se oli hänen viimeinen esiintymismatkansa ulkomaille. Ensimmäisen levytysmatkansa Tukholmaan hän oli tehnyt jo vuonna 1927.


Juhani Similä isän ja äidin matkassa Tukholman Gröna Lundissa kesällä 1957

Muistan Aapon oopperan koelaulannan Balderin salissa vuonna 1958. Sen päätyttyä purjehti sisään iloinen hahmo, joka lauloi ‘Yksi ruusu on kasvanut laaksossa’. Hän oli Sulho Ranta, joka sinä kesänä tuli moottoriveneellään vieraaksi Sysmän mökillemme. Pari vuotta myöhemmin Aapon ja minut kyyditsi sinne Witaly Ketterer, joka lauloi Lemmin poika -oopperan pääroolin Oulun oopperajuhlilla vuonna 1962. Witaly oli eloisasti liikehtivä näyttelijä-laulaja, joka puhelimessa puhui sujuvaa ranskaa ja venäjää. Hänen kanssaan Aapo esiintyi televisiossakin vuonna 1964 esittäen gluntteja*.

Aapo tykkäsi viedä äitiä ja minua elokuvien ensi-iltoihin. Ben Hurin näimme kolmistaan Bristolissa, West Side Storyn kahdestaan Kino Palatsissa. Isällä oli pysyvä paikka Bio Rexin kutsuvierasnäytännöissä, joissa näin melkein kaikki 60-luvun kotimaiset uutuudet ja sen ajan kuuluisimmat näyttelijät livenä. Hän vei minut vuonna 1963 Ylen Ratakadun studiolle ’Nuorten tanssihetkeen’, jossa esitteli 13-vuotiaan poikansa Olavi Virralle, jonka kättä sain puristaa. Repe Helismaa pyysi kitaraansa Aapon nimikirjoituksen. Toisen kiertävän sukulaissielun ja trubaduurin Tapio Rautavaaran kanssa arvostus oli molemminpuolista. Syksyllä 1964 isä ja poika esiintyivät melkein peräkkäin Jaakko Jahnukaisen Levyraadissa. Eräs koulukaveri oli minua sinne ehdottanut. Olin telkkarissa jouluna 1964. Aapon mielestä esitys meni oikein hyvin.

Syksyllä 1965 Aapo vei minut tuttavansa Eva Cederströmin taidekouluun oppilaaksi. Koulu sijaitsi Pikku-Roballa. Vuoden kuluttua syksyllä kohtasin Aapon kanssa Helsingin Kulttuuritalolla, jossa hän herätti hämmästystä ollen 75-vuotiaana vanhin yleisössä. Ohittaessaan minut, 16-vuotiaan portaissa, hän tokaisi: ’Tuo sokia oli paras!’. Intohimoisena Sleepy John Estesin ihailijana olin tietysti samaa mieltä. Jouluna 1967 kirjoitin koneella puhtaaksi Aapon Eino Leino -näytelmän ’Pro Humanitate’. Sitten aloin nauhoittaa Grundigilla hänen muistelmiaan vanhasta Oulusta. Viihdyimme vallan hyvin yhdessä myös soitellen hänen vanhaa kiertueohjelmistoaan, jota hän sovitti minulle ostamalleen huilulle ja kitaralleni. Erityinen suosikkini oli virolainen sävelmä ’Kannel kannel’ jota Aapo oli esittänyt 1930-luvulla Euroopan pääkaupungeissa ja Yhdysvaltain kiertueellaan.

Toin uunituoreen Sgt. Pepperin nuottivihkon kotiin. Aapo soitti ’A Day In The Lifen’ alkuteeman kanteleella juhlavana marssina ja huudahti: ’Tämähän on kuin Sibeliuksen ’Lemminkäisen paluu’!’

Aapo järjesti konsertin vielä 80-vuotispäivänään 14.4.1971. Juhlailta oli omistettu hänen omille sävellyksilleen. RSO:n ja HKO:n soittajat esittivät orkesteriteoksen ’Paluu Pohjolasta’ korvauksetta. Päivänsankari esiintyi laulusolistina, kanteleen soittajana, orkesterin johtajana ja iltaa ohjaavana isäntänä. Konsertista Uuteen Suomeen kirjoittanut säveltäjä Heikki Aaltoila päätti arvionsa illasta: ’Aapo Similän olemus toi mieleen yksinäisen kuningashongan, joka vaikeassa maaperässä kasvaneena ja aikaa uhmaten on pitänyt runkonsa ryhdikkäänä ja latvansa rehevänä luonnonvoimien riehunnasta huolimatta. Komea ja lämmin ilta.’

Isä esiintyi aina kuolinvuoteensa 1972 asti – yhtäjaksoisesti yli 60 vuotta

Toim.huom. *Ruotsalaisen Gunnar Wennerbergin (1817–1901) laulusarjan ’Gluntarne’ lauluja oli suomeksi totuttu kutsumaan ’glunteiksi’. Glunt oli alun perin uplantilainen murresana ja tarkoitti poikaa tai kaveria. Wennerberg sävelsi Bellman-henkiset laulunsa vuosina 1847–1850 ja käsitteli niissä opiskelijaelämän sattumuksia. Laulut olivat dialogimuotoisia ja ne oli kirjoitettu bassolle ja baritonille. Niissä esiintyi kaksi opiskelijaa, Glunten (basso) ja Magistern (baritoni), joista Glunten oli nuorempi ja lapsellisempi. (lähde: utu.fi)