Juhani Similä
Kalevalan päivänä 28/02/1968. Isä astui sisään pieneen saliin, asetti kanteleen pöydälle ja alkoi soittaa ja laulaa: ” Väinämöinen alkaa soittaa”, ”Rukous Kalevalasta,” virolainen ”Kannel, kannel”. Yleisö oli pyhäpuvuissaan, tukat kammattuina, nuoria perheitä.
Isän Aleksis Kiven tekstiin tekemän ”Laulun oravasta” läsnäolijat osasivat ulkoa. Toinen Kivi-laulu oli elämän ja kuoleman heiluriliikettä kuvaava Keinu: ”kun keinu lopussa seisahtaa” sanoi isä: ”se pysähtyy kuoleman puolelle.”
Nuori mies nousi penkiltä ja tuli pyytämään ylimääräisen. Se oli Lauri Parviaisen Kylvölaulu ”minä kylvän kyyhättelen luojan sormien lomassa”, isän löytämä ja sittemmin jälleen unhoon vaipunut helmi. Olin kuullut nuo laulut ennenkin – mikä nyt oli muuttunut? Paikalle tulleet ihmiset elivät ja kokivat nuo laulut. Nyt minäkin. Olin 17-vuotias.
Tilaisuuden tunnelma oli harras ja kunnioittava.
Pian soittelin noita lauluja isän kanssa myös kotona. Hän lauloi ja soitti kannelta, minä myötäilin kitaralla ja huilulla. Isä teki meille kahdelle omat nuottisovitukset, lisäsi kitaralleni jonkun pienen juoksutuksen tai huilulle pienen trillin.
Hän pyysi minua mukaansa soittamaan 80-vuotiskonserttiinsa Helsingin Kauppakorkeakoululle 14.4.1971. Istuin lavalla kauhusta kankeana isän, Jukka Hapuojan ja Sulo Aron välissä. Isä rupatteli yleisölle kuin vanhan ajan iltamissa. Olihan hän jo ehtinyt esiintyä yhtäjaksoisesti 60 vuotta vuodesta 1911 lähtien ja kiertänyt Suomen ja Euroopankin useamman kerran, laulanut suomalaisia kansanlauluja kymmenellä kielellä, Yhdysvalloissakin viidellä kielellä puolen vuoden kiertueellaan 1938 – 1939.
Vuonna 1966 isä valtion taiteilijaeläkkeen, elämänsä ensimmäisen apurahan, 75-vuotiaana. Siitä hän ehti nauttia elämänsä viimeiset viisi vuotta.